Kraniosakraaliterapia on manuaalinen kehoterapia. Se käyttää hyväkseen kehon kraniosakraalipulssia ja rytmiä, joka syntyy aivo-selkäydinnesteen sykkeestä ja paineessa tapahtuvista muutoksista. Kraniosakraalijärjestelmä koostuu lihaksista, luista, kalvoista, nesteistä, rauhasista ja hermoista, jotka ovat pään ja ristiluunvälisellä alueella.
Kraniosakraaliterapeutti tunnustelee asiakkaan kraniosakraalipulssia herkillä käsillään kehon eri alueilta ja pyrkii havaitsemaan mahdollisia tukoksia, esteitä ja epätasapainoisuuksia järjestelmässä, jotka ilmenevät erilaisina vaivoina. Tavoitteena on tukea kehoa parantamaan itse itseään.
Kraniosakraaliterapeutti on kuin majakka, joka ohjaa systeemiä oikeaan suuntaan. Terapeutti ei pakota mitään tai manipuloi vaan ikään kuin ehdottaa keholle oikeaa suuntaa samalla tukien systeemiä kohti tasapainoa. Tämä tapahtuu hyvin hellällä ja kevyellä kosketuksella, sekä läsnä olevalla tavalla toteuttaa hoito. Kosketuksella vapautetaan kehon jännityksiä hyvin hienovaraisella tavalla. Kosketus aktivoi ja tasapainottaa aina myös hermostoa, jonka toiminta vaikuttaa kaikkialle kehoon.
Kraniosakraaliterapian historiaa
Kraniosakraaliterapian juuret ovat manuaalisessa lääketieteessä ja osteopatiassa.
Kraniosakraaliterapian moderni historia alkaa Amerikassa 1800-luvun lopussa osteopatian perustajasta Andrew Taylor Stillistä. Still kiinnostui ihmisen luisesta rakenteesta ja sen toimintatavoista. Stillin oppilas lääkäri ja osteopaatti Willian Garner Sutherland kehitti uutta kraniaalista osteopatiaa kokeidensa ja kokemustensa pohjalta. Sutherland kehitti teorian siitä, kuinka kallon ja ristiluun välinen ydinjärjestelmä ja sen nesteen liike vaikuttavat ihmiseen, ja hän kehitti lopulta mallin tähän. Sutherland piti kraniosakraalipulssia kehon ”primäärinä hengityksenä” (Breath of life), ensimmäisenä pulssina ennen sydämen sykettä ja hengitysrytmiä, sillä sikiötasolla se ilmenee ensimmäisenä ja ihmisen kuollessa katoaa viimeisenä n. 20min kuoleman jälkeen. Sutherlandin oppilas Rolling E. Becker tutki mm. kallon osteopatiaa ja hän jakoi Sutherlandin työtä.
1970- ja 1980-luvuilla John Upledger ja Zvi Karni jatkoivat kraniosakraalisen järjestelmän tutkimuksia tieteellisemmillä keinoilla, jotta he pystyivät todistamaan, että kallon luut liikkuvat aivo-selkäydinnesteen vuoroveden tahdissa. 1970-luvulla KST kehittyi standardisoiduksi hoitomuodoksi Upledgerin johdolla. John Upledger oli lääkäri ja kirurgi. Hänen tekniikoiden lähtökohtana on anatomisten rakenteiden ymmärtäminen.
Oma kraniosakraaliterapiani on käytännössä yhdistelmä eri oppeja ja käytännön kokemusta siitä mikä vaikuttaa toimivalta. Olen itse saanut avun kraniosakraaliterapiasta jo nuorena selkäongelmiin ja myöhemmin aikuisena mm. kolarin jälkitilojen hoitoon. Asiakkainani ovat monen ikäiset ihmiset, jotka tulevat hoitoon erilaisten terveydellisten haasteiden kanssa aina stressistä ja uupumuksesta erilaisiin kehon jännitys- ja kiputiloihin. Kraniosakraalierapia sopii kaikenikäisille.
